Olohuoneen lattia on alkanut rakoilla lempeästi. Aikanaan kauan haaveillusta lattiaremontista on pian vuosi. Silloinen kellettynyt valkokuultolakalla käsitelty puu sai 10 vuoden käytön jälkeen uuden pinnan. Ja koko olohuoneen ilme muuttui.
Imuroidessani tänään tuota lattiaa huvituin siitä, miten eri asiat eri aikoina elämässä nousevat tärkeysjärjestyksessä listojemme ykkösiksi. Minulla se oli vuosi sitten olohuoneen ilme. Käytin voimavarojani saadakseni lattiaremontin alkuun ja aikaa maistellessani mitkä huonekalut vielä toisin olohuoneeseen ja millaisen ilmeen tyynyjen myötä tuon sohvalle. Ikäänkuin työssäkäyvän lapsiperheen äidin elämässä ei olisi vielä tarpeeksi haasteita. Minulle tämä oli silti todella tärkeää juuri silloin. Naurahdan itselleni pehmeästi.
Odotin sitä, miten lattia alkaa elää ja patinoitua, sillä alussa se näytti melkein valkoiselta vanerilta, yhdeltä valkoiselta pinnalta. Odotin tätä hetkeä, kun lattiassa näkyisi elämän jälkiä ja rosoisuutta kiillon ja puhtauden vastakohtana. Elämän jäljet. Meidän perheen kokoiset ja näköiset.
Tänään tämä lattia puhuttelee minua erityisesti. Jotenkin näen siinä sen prosessin, missä itsekin olen viimeisen vuoden aikana monella tapaa ollut. Miten eri asiat nousevat pintaan vuorollaan ja miksi ne ovat niin merkityksellisiä juuri silloin kun ovat.
Imurin humistessa mieleni liitelee jenkeissä työreissulla olevan mieheni luona ja siinä, millaista meidän elämämme tulee olemaan seuraavat 10 vuotta. Tai edes seuraavan vuoden. Miten elämässä on armollista, ettei aina tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Miten se valkoinen puhdas vaneri muuttuu rosoisemmaksi, kokemuksen myötä kauniimmaksi. Niin monella tapaa.
Onneksi emme koko elämäämme näytä valkoiselta kiiltävältä vanerilta! Saatika elämämme.
Onneksi emme koko elämäämme näytä valkoiselta kiiltävältä vanerilta! Saatika elämämme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti